Omilla kamoilla kiteä

Kiteboarding on ihan mahtava laji! Pääsin vihdoin sunnuntaina taas opettelemaan ja homma sujui suhteellisen hyvin. Meikkis on ihan fiilareissa.

Kohteena oli Calirayan tekojärvi Lagunan provinssissa parin tunnin ajomatkan päässä Manilasta. Järvi on muutaman sadan metrin korkeudella merenpinnasta ja siellä on hyvin tuulta koska tuuli pääsee puhaltamaan suhteellisen suoraan Tyyneltä Valtamereltä. Etenkin näillä paikkein vuotta alkavana Habagat-aikana, jolloin vallitseva tuuli on kaakosta.

Alueella on jonkun verran resortteja, mutta myös telttailupaikkoja. Yksi telttapaikoista on muodostunut purje- ja leijalautailijoiden (windsurfing, kiteboarding) vakiopaikaksi ja pääsin siellä kiteopettajan Jayn matkailuvaunuun punkkaamaan.

Ostin kuluneella viikolla omat kiteboarding kamat ja nyt siis ensi kertaa omilla laitteilla. Sain vanhoja malleja hyvään hintaan tutulta jampalta joka maahantuo kamoja. Ostin kaksi leijaa, 10 m^2 ja 15 m^2. Sunnuntaina tuli todettua että yhdistelmä toimi mulle ihan hyvin -- tuuli oli alussa noin 18 solmua ja sain 10 metrisestä tarpeksi tehoja. Sen kanssa oli kyllä muuten paljon ongelmia -- se on tyypiltään Bow kite (tai oikeastaan hybridi) enkä ollut tuollaista aiemmin lennättänyt. Lisäksi jostain syystä suoraan "pakasta" leija ei ollut lainkaan lennätettävissä, vaan jouduimme säätämään naruja paljon ennen kuin hommasta tuli mitään. Itse asiassa mun opettaja Jay sai leijan ekassa lennätyksessä tippumaan lujaa kiville, jolloin siihen tuli parin sentin reikä. Sitä varten on paikkausteippiä, eli ei hätää.

Tuulen asetuttua 10-15 solmun tuntumaan siirryin isompaan 15 metriseen leijaan, joka on perinteinen C-kite, samantapainen mitä käytimme kurssilla. Tämä leija tuntui heti alkuun luontevalta ja pääsin pienten testailujen jälkeen heti laudan päälle ja päästelin menemään muutaman sadan metrin vetoja järveä edestakaisin. Vastatuuleen luoviminen ei vielä suju, vaan ajauduin aika vahvasti aina tuulen mukana. Onneksi mestoilla oli apupoikia, jotka kävivät mut muutaman kerran hakemassa myötätuulen puolelta takaisin. :)

Leija pitää siis aina valita vallitsevan tuulen mukaan. Liian iso leija voi heittää lautailijan holtittomasti rantaan, mutta liian pienellä ei taas saa tarpeeksi tehoja jotta pääsisi veden pinnalle laudan kanssa. Tästä syystä yhdellä leijalla ei pärjää kaikissa keleissä, enemmän harrastavilla on yleensä kolme erikokoista leijaa eri tuulille. Kahdella pärjää kyllä aika pitkälle, tällöin ainoastaan aivan hiljaisissa tuulissa tai kunnon myrskyissä ei ole leijaa.

Mietin kotimatkalla että miksi kiteboarding on niin koukuttavan oloista. Osa syy on varmaan se että homma on todella haastavaa -- neljäntenä päivänä pääsin juuri ja juuri laudalle. Yksi kokenut jamppa sanoi sunnuntaina että pari vuotta menee ennen kuin touhusta pääsee kunnolla nauttimaan. Tiedä häntä, kyllä mulla kivaa oli vaikkei homma sen paremmin vielä sujukaan. Lisäksi ei tarvita koneita, vaan touhutaan tuulen kanssa. Lähivuosina vahvasti päätään nostanut sisäinen viherpiipertäjäni tykkää tästä ja jollain tapaa se tuo touhuun lisää hohtoa. Tarvitaan sopiva keli että voi ollenkaan harrastaa, mutta sopivassa kelissä luontoäiti antaa kaikki tarvittavat eväät touhuamiseen, kunhan kamat on kerran hankittu. Ja osaksi viehättää se että touhutaan laudan kanssa, eli lajilla on paljon samankaltaisuuksia wakeboardingiin ja lumilautailuun, jotka ovat molemmat lähellä sydäntä.

Tiedä häntä. Ensi perjantaina suuntaan Puerto Galeraan missä on tutun purjelautailijan talo suoraan rannalla jolle tämän kauden tuulen pitäisi hyvin osua. Eli odotettavissa toivottavasti koko pitkä viikonloppu (pe-ma) tiukkaa kiteboardingia! Tällä kertaa ilman opettajaa, saa nähdä mitä siitä tulee...

Toi eka valokuva on mukana sen takia että tuli vahvat déjà vu -fiilikset Nicaraguaan kun käväisin telttailualueen ulkopuolella hakemassa aamupalaa. Pieni kylä, yksinkertaisia taloja ihan tien vieressä, ja ainakin viidessä pienenpieni kauppa.

[Tulipa pitkä teksti. Kiitos kun jaksoit lukea. Ei kannattaisi ehkä ihan näin väsyneenä kirjoittaa, tai ainakaan suoraan julkaista tekstiä. :) ]

 

Leiripaikan ulkopuolella | "Kaliraya Surf Kamp" niemenkärki

 

Camping meininkiä. Taustalla näkyvää selkää pääsin menemään edestakaisin laudalla.

 

Porukkaa ja telttoja | Leijoja pumpattuina, keltainen on mun 15 m^2 ja punainen mun 10 m^2

 

Meikkiksen kamat: Valjaat ja Lauta  |  Kaksi leijaa ja niiden narut ja kapulat

Hopee ei oo häpee, kunhan on kekkerit

Viimeiset neljä viikonloppua on taas pelattu paikallista ultimate-sarjaa, tällä kertaa all-mens eli erikseen naisten ja miesten sarjat. Viime lauantaina oli finaalit, jotka pelattiin normaaleina pudotuspeleinä 8 joukkueen kesken. Eka matsi oli helppo B-sarjan nousijajoukkuetta vastaan. Sitten vastaan tuli puolittain "masters-joukkue" Lolos (suora käännös: papat), jolle aiemmin sarjassa hävisimme tiukasti. Hyvällä innolla ja vedolla selkeä voitto myös heistä ja finaaliin Alabangin joukkuetta vastaan.

Finaali eteni aika pitkälti piste pisteeltä tasoissa. Pistekattona 15, ja lopulta olimme tilanteessa 14-14. Peli alkoi ilmeisesti vähän myöhässä ja eteni sen verran hitaasti että kello lähestyi 18:aa, mikä tarkoittaa täällä sitä että tulee pilkkopimeä (noin vartin aikana). Siksi lopussa paljon tyhmiä pudotuksia pimeyden takia ja vastustajalta ainakin yksi täysin turha virhe-huuto meidän tehdessä voittomaalin. Lopulta Alabang sai tehtyä pisteen ja voitti mestaruuden. Vähän huono maku jäi molemmille joukkueille huonoista huudoista...

Pelien jälkeen oli tietenkin bileet, jossa oli luonnollisesti hyvä meininki niinkuin ultimate kekkereissä aina! Mahdolliset epäpurat kentältä sovittiin San Miguelillä skoolaten. Suomalaiset eksoottiset "ikkuna", "heittokalastus" ja "riverdance" muuvit saivat tanssilattialla ansaitsemaansa huomiota. (Jenkki, mä unohdin esitellä sen Gimmelin, eli leksauksen kakkosvaiheen. Höh. Joku toinen kerta.)

Yksi juttu, mitä en ainakaan muista Suomesta, on se että täällä tulee aina päivän viimeisten pelien aikana jopa kymmenen "injury"-huutoa lihaskramppien takia. Etenkin puolustus saa näillä hyökkäyksen flown katkaistua, lepuutettua ja asetuttua. Joko Suomessa on ihmisillä harvemmin kramppeja, tai sitten niistä ei huudeta injuryä. Ehkä säännöissä on myös jotain pykäliä tätä vastaan, pitää yrittää tutustua.

Sunnuntaina kokoonnuimme joukkueen kanssa jenkki expat Jasonin luo uima-allashengailun, kevyen koripallon, syömisen, juomisen ja Wiin merkeissä. Sanalla sanoen mitä mainioin viikonloppu. Ai niin, sunnuntaina oli mun synttäritkin. Ja musta tuli eno! WAU!

Kuvat: Tisha Mae (eka kuva), Roxy Lu (muut)

 

Vaihto-"penkillä" chillausta | Asmo, Andy ja Rafa vaihdossa

 

Wendel (meidän valmentaja) ja meikkis | Pettyneitä häviäjiä pimeässä illassa

Seuraavana päivänä lauantain kämejä jo naurettiin porukalla Jasonin luona. Etenkin sitä kun mä tiputin maalialueella helpohkon kätsin! D'oh. Oli mulla yksi komea onnistunut huckikin kyllä.

Hengissä! Liikenteestä, leijoista, pampas-ruåtsista ja kielloista

Rakas päiväkirja...

Nokkelimmat jo 29. päivän päivityksestä arvasivat: Selvisin hengissä autolla Manilan liikenteessä! Manilan ulkopuolella oli helppo ajaa, koska ajoin Filippiinien selkeimpiä ja uusimpia moottoriteitä, mutta täällä Metro Manilan alueella sai kyllä ajaa aika erilaisella taktiikalla kuin mihin Suomessa oli tottunut. Jonkun verran olin aiemmin istunut täällä autossa pelkääjän paikalla ja oli käsitys miten homma toimii. Paikalliset kuskit eivät paljon peileihin katso, joten kaikkeen kannattaa olla varautunut. Lisäksi esim. bussit kääntyvät leppoisasti isomman oikeudella kolmea kaistaa käyttäen ja muun liikenteen pysäyttäen. Eli katse eteenpäin ja silmät auki. Huomasin myös että oli selkeyttävä ajaa keskustassa inan nopeammin kuin muu liikenne, jolloin on kokoajan "ohituksessa" eikä tarvitse arpoa takaa tulevia autoja. Nopeudet täällä on keskustassa varsin maltillisia, harvoin edes 50 km/h, eikä kyllä moottoriteilläkään kukaan kauhean lujaa aja.

Eksyin aika totaalisesti yöllä kun tulin takaisin Manilaan. Oli mulla vähän karttoja, mutta ei se ollut ihan niin helppoa pimeässä ja kun kyltit on vähän mitä sattuu. Ei siinä sen ihmeempää; pysähdyin ja soitin pomolle, sain ohjeet ja löysin kotiin.

Kiteboarding kurssin kolman päivä tuli suoritettua ja olen nyt IKO:n lisensoima kiteboardailailija (?). Tuuli oli Subicissa hyvä ja pääsin useampaan kertaan laudan päälle tyyliin 100-150 metrin ajaksi. Matkaa lähinnä rajoitti se, että tuli liian lähelle rantaa, koska en vielä osaa luovia tuulta vasten. Muutamaan otteeseen otin lähdössä leijasta vähän liikaa tehoja ja lensin metrikaupalla vaakatasossa eteenpäin laudan jäädessä jonnekin taakse. :) Hauskaa touhua!

Pari kuvaa edellisestä kitesessiosta. Manfred, jonka kanssa suoritan kurssia, on muuten 68-vuotias. Ei hassumpi ikä aloittaa kiteboarding! Muuten Manfred harrastaa paljon purjelautailua, tuo itse asiassa maahan purjelautailu- ja kiteboardingkamoja.

 

Frederic (ope), Asmo ja Manfred (kamu)  |  Meikkis lekottelee pelastautumisasennossa

Vitsi kun tulee pitkä teksti, mutta kirjoitanpa nyt kun innostuin. Tässä pari kuvaa paikallisesta "metrosta" -- täällä on kaksi tupaten täyttä linjaa kevyitä paikallisjunia jotka menevät maantason yläpuolella. Varsin mukava ja nopea tapa liikkua, etenkin verrattuna ruuhka-aikana taksiin tai autoon. Nämä kuvat on otettu matkalla kotiin katsomasta suomalaista elokuvaa! Ja vieläpä lähes pelkästään komealla pampas-ruåtsilla puhuttua. :) Näyttivät Colorado Avenueta Eurooppalaisen elokuvan Cine Europe -festareilla, ja pitihän sitä tietenkin viedä paikallinen kaveri katsomaan suomalaista kulttuuria. Roxy jopa tykkäsi leffasta, tai sitten valehteli uskottavasti.

 

Turisti MRT:ssä  |  Näkymä MRT:n ikkunasta Pasig joelle

Mulla on eri mälsä taloyhtiö. Jokaiseen kämppään jaettiin tämä kiertokirje, jossa nimenomaisesti kielltään lamppujen, tonikalapurkkien, tupakantumppien, karamellipaperien, paperin, kondomien jne. heittäminen ikkunasta. Aika reiluu, ei tääl kans mitää kivaa saa tedä!

 

Auringon lasku toimiston katolta (28. kerros)  |  Kaiken kivan kieltävä lappunen